Anja Korkiakangas

Anja Korkiakangas

Luonnon ja ihmisen suhde on minusta melko yleinen aihe kuvataiteessa. On ollut ja on edelleen. Itsekin olen pohdiskellut tätä samaa oman työni parissa jo useamman vuoden. Eniten ehkä juuri sitä tapaa, miten ihminen kohtelee flooraa ja faunaa ympärillään. Jos jotain uutta löydetään, se tapetaan ja laitetaan esille. Tai suljetaan vankeuteen. Säilötään. Ja sillä tavalla laitetaan koristeeksi. Ei anneta kuolleiden olla kuolleita, ei haudan lepoa. Ajatustasollakin jo erittäin rankkaa.

Virkkaamista aloin käyttää veiston materiaalina, kun tajusin ettei kukaan vaadi minua seuraamaan yhtäkään ohjetta tai sääntöä. Että voin tehdä ihan mitä vain. Liian monen isoäidinneliön ja afrikkalaisen kukan jälkeen ajatus tuntui hyvältä. Erityisesti erilaiset abstraktit muodot tulivat helposti ja luonnostaan. Ne näyttivät vähän pieniltä sisäelimiltä.

Töissäni haluan tukea kierrätysmateriaaleja, oli se sitten veistoa tai maalausta. Virkkaaminenkaan ei ole poikkeus, vanhoista verhoista saa leikattua itselleen lisää lankaa ja täytteenä voi käyttää rikkinäisiä sukkia.

...Tätä kirjoittaessani aloin miettiä sian kalloa kirjahyllyni päällä. Toivottavasti lepäät rauhassa, sika.

Vieritä ylös