Kuvataiteen opetuksen yksi hienoimpia piirteitä on se, että nuorten yksilöllinen luovuus saa aina uusia muotoja. Opetus on saattanut olla jossakin modernismin valtakaudella saattanut olla hyvinkin dogmaattista. Samoin 1970-luvun politisoituminen muokkasi yhdestä ideologiasta määräävän. Postmodernismi viimeistään räjäytti yksiäänisen oikean taiteen laatumääreen.
Aikamme korostaa moniäänisyyttä ja erilaisuuden hyväksymistä. Jo demokratian ylläpitäminen vaatii vähemmistöjen äänen kuulemista ja alistetussa asemassa oleville oikeuden puhua itse omien oikeuksiensa puolesta. Vielä 1980-luvulla voitiin tunnistaa opettajien vaikutus valmistuvin opiskelijoiden opinnäytetöihin. AMK-tutkinnon myötä opinnäytetöiden taiteellisen produktion ohjaajat on valittu opetustiimin ulkopuolelta. Vakituisilla opettajilla on myös hyvät pedagogiset valmiudet ja vähemmän tarvetta tuputtaa omaa taidekäsitystään opiskelijoille. Pikemminkin voidaan puhua aristoteelisesta oppimiskäsityksestä, jossa opettaja auttaa opiskelijaa löytämään itsessään piilevän oman äänen ja sille kuvallisen muodon.
Kuvataiteesta on tullut mielestäni osallistuvampaa ja kriittisempää viime vuosina. Siihen vaikuttaa väistämättä menossa olevat kansainväliset poliittiset ja luonnon tilaa koskevat kriisit. Kriittisyys ei välttämättä tarkoita perinteistä puoluepoliittista ideologista kannanottoa, vaan yhtä lailla se voi heijastua kaipuuna luonnon yhteyteen, kodikkaan pakopaikan rakentamiseen kaoottisessa maailmassa tai oman subjektiivisen näkökulman manifestoimisessa. Moniäänisyys itsessään on rikkautta ja tuo esiin sen, että luovuus ei tunnista rajoitteita. Tätä kirjoittaessani minulla on vahva intuitio, että tästä näyttelystä tulee jälleen hyvin omanlaisensa ja moninainen. Olen iloinen, kun kaikki löytävät oman tapansa tuottaa taidetta ja löytävät sitä kautta oman tiensä suunnan. Toivottavasti reitistä tulee hauska ja jännittävä. Seikkailua saa olla sopivasti, mutta ei liikaa ja taiteen tekeminen itsessään johtaa matkaa eteenpäin. Hyvää matkaa!
Matti Velhonoja
